Kuulet (ehkä) kyllästymiseen saakka (multakin) sitä samaa mantraa, että tee videoita ja videot on tämän päivän ja varsinkin huomisen juttu, mutta mitä jos koko ajatus on kaikin tavoin ihan vieras – voisko se johtua jostakin muustakin kuin vain siitä, ettet ole syntynyt jonakin tiettynä vuonna (eli et kuulu milleniaaleihin tai teineihin jotka *kaikki* viestivät lähes pelkästään videon välityksellä?
Introverttiys tai ihan vaan pelkokin voivat olla syitä, mutta entäpä jos kyse onkin siitä, ettei oma sisänrakennettu ns. primäärinen oppimismetodi olekaan visuaalinen?
Jos kuvallinen viestintä ei puhuttele itseä, ei muiden saappaisiin astuminen ole helppoa. Mukavuusaluetta kutsutaan syystä juuri siksi, ja asiat joita ei ole ”pakko” tehdä on helpompi jättää väliin.
4 eri ihmistyyppiä
Viisaammat väittävät, että meidät voidaan jakaa kolmeen kategoriaan (joidenkin mielestä myös neljään). Englanninkielisten ilmaisujen tarkoitus on tässä selventää näiden eroja, mutta on hyvä tietää, että erilaisten sanamuotojen käyttö myös vetoaa kuulijaan eri tavalla ja parantaa viestin perille menoa eri ryhmissä. Ei siis ole yhtä tapaa kysyä ”miltäs tämä sinusta vaikuttaa?”
Ryhmiä ovat:
- Auditiiviset, eli kuulemalla oppivat (How does this sound to you? – Miltä tämä [suunnitelma] susta kuulostaa?)
- Kinesteettiset, eli liikkeen kautta oppivat (How does this feel to you? – Miltäs tämä [suunnitelma] tuntuisi?)
- Visuaaliset, eli näkemällä oppivat (How does this look like to you? – Miltä tämä [suunnitelma] susta näyttää?)
- Neljättä (keskustelua herättänyttä) jengiä voisi kuvailla järjen tai logiikan kautta toimijoiksi tai vaikka ”nörteiksi” (Does this make sense to you? – Onko tässä [suunnitelmassa] sun mielestä mitään järkeä?).
Jokaisella meistä on ensisijainen tapa, sekä sitä tukeva toissijainen oppimismetodi. Arviolden mukaan noin 70% ihmisistä kuuluu primääri-visuaalisiin, loput kolmeen muuhun.
Visuaaliset suurkuluttavat videokanavia, pelejä ja verkkolehtiä, mutta noin kolmannesta väestöstä ne eivät samalla tavalla kiehdo.
Primääri-visuaaliset ovat niin ikään heitä, joille musiikki voi todellakin olla pelkkää taustahälyä, mutta jos oppimismetodeista löytyy auditiivinen, ylimääräiset äänet tai yhdentekevä hissimusa saattavat muuttua hyvinkin nopeasti pelkästään ärsyttäviksi.
Itse kuulun vähemmistö-vähemmistöön olemalla kinesteettis-auditiivinen oppija. Sen etuna on omaksua laulujen sanat niin, että biisin ensiesityksessä voin laulaa mukana kolmannen säkeistön kertsin sanasta sanaan enkä sitä enää unohda. Sen haittapuolena on, että saatan kirjoittaa saman artikkelin lähes sanasta sanaan kahteen kertaan jos en lue sitä ääneen tai kirjoita käsin ylös joitakin aiheeseen liittyvää muistiinpanoa. Sähköinen naputtelu kun ei itsessään jätä mitään muistijälkiä.
Joudun myös lukemaan kirjat yhdeltä istumalta, sillä alku pyyhkiytyy varsin nopeasti pois muistista. Paksumman kirjan kohdalla – kuten vaikka Taru Sormusten Herrasta johon piti käyttää viikonloppu – vaarana saattavat olla makuuhaavat. (Jos olet lukenut Agatha Christieitä uudelleen ja uudelleen etkä siltikään muista alussa kuka oli murhaaja – saatat etäisesti tunnistaa tilanteen.)
Mistä tiedät mihin ryhmään itse kuulut
Helppo tapa selvittää mihin ryhmään itse kuulut on sulkea silmät ja kuvitella itsensä ”täydelliseen” paikkaan, esimerkiksi palmurannalle.
Kun alat kuvailla paikkaa toiselle henkilölle sanavalintasi paljastavat oman lokerosi. Visuaalinen ihminen kertoo miltä siellä näyttää: ”no täällä on palmuja ja turkoosi meri”, auditiivinen ihminen kuulee lehtien ja aaltojen äänet ja kinesteettinen kuvailee aaltojen, oksien tai pilvien liikkeen.
Nörtti todennäköisesti mainitsee, että lämmintä piisaa.
Kokeile – ensin itselläsi ja sitten kaverilla!
